Comeback?

On vain yksi asia, josta oon 

(edelleenkin) 100% varma:

En halua nähdä enää muiden 

halveksuvia katseita päästä 

jalkoihin, jotka kertoo mulle

vain yhtä asiaa. Asiaa, joka 

satuttaa mua kaikista eniten. 

Asiaa, jonka tiedän itsekin

varsin hyvin: "Läski. LAIHDUTA."

Haluan laihtua. Ja niin aionkin

tehdä, taas. Se on hyvä ratkaisu. 

Miksei olisi, kun tiedän, että 

pienemmät numerot vaa'alla

tekevät minut ihan oikeasti 

onnellisemmaksi ja

tyytyväisemmäksi itseeni?

Nyt pysyn päätöksessäni. Ja laihdun. Niin paljon, ettei se jää keneltäkään huomaamatta.

Koulun suhteen on superpaljon kiireitä ja 

tuntuu, etteivät mitättömät voimani kohta

enää riitä mihinkään. Burnouttia odotellessa...

Haluaisin jatkaa taas kirjoittelua normaaliin 

tahtiin, mutten oikein tiedä mistä kirjoittaisin.

Jatkanko normaaliin tapaan päivistäni ja 

syömisistäni kirjoittelua? Ehdotuksia 

saa heitellä, kiitos jo etukäteen. :)

*Hali* juuri sinulle. ♥

... Ja taas...

Taas ne ajatukset valtaa
mun pään enkä saa unta...

Kukaan ei selviä elämästä hengissä.

Mitä ideaa tällä kaikella edes on?

Me kaikki ollaan täällä
vaan käymässä.

Joskus, toivottavasti pian,
mäkin oon muisto vaan...

... Jos mua edes kukaan muistaa.

Maailmassa on niiiin paljon ihmisiä,
ja mä oon vain yksi heistä...

... Joten mitä väliä just mulla olisi?

Mä haluaisin niin paljon tappaa
itseni. Niin sanoinkuvailemattoman paljon...

En oo ikinä halunnut tätä näin paljon.

Epäilenpä, että kohta edes mun rakkaiden 
mielipiteellä kyseiseen asiaan ei ole merkitystä.

Mä salaa toivon, että kaikki hylkäisi mut, jotta voisin tappaa itseni "jättämättä pahaa mieltä muille"...

Se ois vain yksi hyppy. Jostain tosi korkeelta, tai junan alle. Tai lääkkeitä. Veitsi. Mitä vain. 

Sitten mä olisin poissa. Pelkään kuitenkin älyttömästi sitä, jos epäonnistuisinkin jostain syystä ja jäisin henkiin.

En enää tiedä, mitä mä teen itseni kanssa. Kaikki olisi helpompaa, jos en olisi masentunut. 

En tiedä, kauanko jaksan enää vetää tekohymyn naamalleni ja valehdella jatkuvasti olevani kunnossa. Vastaan jokaikinen päivä kavereideni kysymyksiin "mitä kuuluu?", että "ihan hyvää", kun totuus on ihan jotain muuta. "Juu, tosi hyvin menee, mietin täs just itteni tappamista ja viillän, kiskon hiuksii päästä ja hakkaan. Eikä mua kuin hymyilytä :)"


Miksikö kirjoitin tästä blogiin?

Kelle muulle mä muka kertoisin? 

Mä en halua mun kavereilleni lisää huolia. Psykologille kertomisesta ei ole mitään hyötyä. Mun oli vaan "pakko" kirjoittaa tästä jonnekkin. 
En halua hautoa näitä kaikkia ajatuksia päässäni ja tiedän, että edes joku teistä ymmärtää. En mä ole ainut ihminen joka ajattelee/on joskus ajatellut tällaisia ajatuksia. Ja mä tiedän, että itsemurha olisi itsekäs ratkaisu. Silti... Entä jos?

Milloin on mun aika lähteä?

Juoksemassa! :)

Miksi mä kuvittelin olevani 49kg:ssa lihava? Tekisin mitä vaan, jos voisin nyt painaa sen verran. :/

Syömiset... En ymmärrä. Mä en haluaisi syödä väärin (= "liikaa"), mutta syön silti. Jotain "hyvää" tässäkin silti oli. En ruvennut onneksi "ahmimaan", vaikka mogasinkin jo heti aamusta. Ja 
oon juonut pitkästä aikaa paljon vihreetä teetä. :P MUTTA! Mä olin juoksemassa. Juoksin 1h, 6min (ilman taukoja), joten kaloreita paloi n. -350kcal. :) Lenkin jälkeen fiilis; ♥


Tein hyvän päätöksen. Tästälähin
max. 350kcal/päivä.
Jumppaa ja hyötyliikuntaa mahd. paljon.

Jos innostun lenkille tms, niin voin syödä
vähän tuota kalorirajaa enemmän. Ei
kuitenkaan enää ikinä niin paljon, että lihoisin.

Jos oon sukulaisilla/muualla "pakkosyödä"
-tilanteessa, niin sitten syön vaan niin vähän
kuin mahdollista ja jumppaan enemmän.


On sen verran suuri itseinho tällähetkellä, että ihmettelen tota lenkille lähtöä. :D Juokseminen kuitenkin piristi tosi paljon... :P

Lenkille lähteminen on aina se vaikein vaihe siinä, mutta se on sen arvoista.

Anteeksi, etten ole pahemmin kommentoinut blogeihinne
(ja silti te ihanat jaksatte aina kommentoida mulle!). Olette tärkeitä, mä yritän parantaa tapani! :) *TSEMPPIHALI* ♥

:/ :(

Mä tiedän, että mä olisin tappanut itseni jo
kauan sitten, ellei mulla olisi näin ihania ihmisiä elämässäni kuin mitä on. En pystynyt keskittymään tänään yhtään mihinkään, sillä mietin koko päivän, että oonko mä täällä vaan muiden takia? Mä en usko siihen, että mulla olisi edessäni hyvä tulevaisuus (jos sitä edes tulee...), että pärjäisin koulussa ja töissä, että tulisin ikinä olemaan täysin onnellinen, että ystäväni, poikaystäväni, sekä perheeni jaksaisivat mua "loppuelämän", että pääsisin eroon ongelmistani jne... Mä todellakin oon täällä vaan muiden takia, mutta kysymys onkin: kauanko mä jaksan tätä..? 

Ei oo mennyt syömiset hyvin taaskaan, huomenna on varmasti ainakin kilon turvotukset. Huoh. Oma vika vitun sika, rajota syömistäsi nyt vihdoinkin. Huomenna mä syön vain kurkkua ja ananasta, sekä juon paljon vihreetä teetä ja vettä.
TÄÄ EI VOI JATKUA NÄIN. 

MUN ON LAIHDUTTAVA JA
SEN MÄ MYÖS TEEN.

"Sä oot täydellinen just tollasena" - tyyliset lauseet ahdistaa mua niin paljon... Valheita, valheita, valheita...

MÄ EN SILTI LUOVUTA.

Hukassa

Mä en tiedä enää mistään mitään. En tiedä, että mitä mä tahdon elämältäni ja onko täällä mulle enää mitään. Joo, mulla on kyllä ihania kavereita ja ihana poikaystävä, mutta en mä vaan tiedä. Mulla on jotenkin tosi tyhjä olo. Soitin eilen varmaan kaikki mun kaverit läpi. Suurin osa ei edes vastannut ja ne jotka vastasivat kuullostivat jotenkin todella... vittuuntuneilta? Ihan kuin ketään ei olisi edes kiinnostanut jutella (en ihmettelisi). Kaikilla oli jotain tekemistä. Mulla taas ei. Ei ikinä. Myös se mietityttää tosi paljon, että esim. poikaystäväni ja perheeni mielestä mun ei pitäisi laihduttaa - miksi helvetissä mulle tärkeimmät ihmiset valehtelee mulle? Mä (ja ne myös) näkee kyllä mun läskireidet ja läskimahan - ja silti ne valehtelee mulle. Ärsyttävää.

Tänään(kin) on mennyt ihan päin vittua. Ei vaan oo motivaatiota vaikka kesään on vain vähän yli kuukausi. En ymmärrä itseäni. Mua pelottaa tosi paljon etten pysty katkaisemaan tätä syömiskierrettä. Mua pelottaa että kohta syön itseni hengiltä. En syytä menkkoja, mutta pakko silti sanoa, etten mä todellakaan ole menkkojen aikana oma itseni... Tänään meni hyvin siihen saakka kunnes iskä tuli kaupoilta kotiin. Halleluuuujaaaaa, ruokaaaaa! -_- Ahdistavaa myöskin sanoa näin (vaikka ei pitäisi epäillä itseään), mutta en usko että pääsen alle viidenkympin kesään mennessä. Näin realistisesti ajateltuna. En tiedä montako kiloa oon menkka/hiilariturvoksissa, mutta nyt painan 3kg enemmän kuin viime sunnuntaina. Vittu mä vihaan itteäni.