Pohtimista

Laihdutus. Mä oon tässä parin viime päivän aikana miettinyt, että tähänhän kuluu paljon aikaa ja tää on pitkä prosessi ja vanhemmat ei tykkää että laihdutan. Onko tää sen arvoista? Onko tää sen arvoista että tuskailen ruuan suhteen, huononnan kaverisuhteitani, riitelen vanhempieni kanssa yhä enemmän, oksennan ruokaa pois, lasken kaloreita jne? Mä oon tullut siihen tulokseen että...

... mitä sitten? Mulle sillä ei ole yhtään mitään väliä. Mua ei haittaa se jos "eristäydyn" kavereistani nyt tän kevään aikana, koska kesällä mulla on sitten paljon aikaa niille. Mua ei haittaa että joudun luopumaan monista lempiruuistani tai rääkkäämään itteäni lenkkipoluilla ja salilla. Mä ihan oikeasti uskon tiedän sen, että oon onnellisempi sitten kun oon laiha. Nyt joku ajattelee tietenkin kommentoivansa "et kyllä oo, tiedän kokemuksesta" tms, mutta voin rehellisesti sanoa, että sillon kun painoin melkein sen 48 kiloa niin olin paljon onnellisempi kuin nyt. Haluan myös todistaa monille ihmisille että mä en oo mikään luovuttaja.

Onnellisuus. Sitä että on tyytyväinen itseensä? Miksi mä en "voisi" laihduttaa, jos tiedän että se tekee mut tyytyväiseksi itseeni ja onnelliseksi? Mun epätyytyväisyys itseäni kohtaan estää mua monissa asioissa. En voi pukeutua sellaisiin vaatteisiin kuin haluaisin (shortseissa ahdistaa erityisen paljon) enkä voi kuvitellakkaan meneväni koulu-uinteihin (jos niitä nyt edes olisi), puhumattakaan vähäpukeisuuden pelosta. En myöskään pidä siitä jos esim. mun mahaan kosketaan. Tai (kuten muutamalla kaverillani on tapana) "nipistetään" vyötäröltä. Hrrrr. Sehän on tärkeintä mitä itse ajattelee itsestään, kuin mitä muut ajattelee. Eikö?

Laihdutan siis itseni takia. En väitä etteikö olisi kiva saada huomiota muilta siitä kuinka olen laihtunut, mutta pääsyy tähän laihdutukseen on kuitenkin minä itse. Kyselin joskus kavereiltani että pitäiskö mun laihtua ja monen vastaus oli vain että "ei sun tarvii", mutta kukaan ei sanonut "et sä saa laihduttaa" tms. Oon siis sellanen jonka ei mukamas tarvitsisi laihtua, vaikka haluaisin olla niin pieni joka ei saisi laihduttaa enempää. Monimutkaista. Tajusiko joku?

En oo ikinä ollut sieltä mistään laihimmasta päästä, mutten myöskään lihavimmasta. Oon sellanen normaali. Ollut aina. Mutta mä en halua olla normaali. Oon aina ollut erilainen kuin muut. Ala-asteella muut kuunteli Anna Abreuta tms, mä saatoin kuunnella vaikka Iron Maidenia ja mua kiusattiin siitä. Uskonko nykyisen kiusaamisen (jota tapahtuu aina sillontällöin) loppuvan kun laihdun? Kyllä. En ottas sitä haukkumisena jos mulle huudettais vaikka "vitun tikku" yms. Toi koulukiusaaminen on muutenkin vähentynyt ihan selvästi kun oon laihtunut, oon tosissani. Joo, mulla näkyy luut (ei kyllä niin paljon (vielä) kun haluaisin), mutta painoni ja "vaatteet päällä" -olemuksen perusteella musta voi kuvitella et mun luut ei näkyisi. Tää teksti on ehkä vähän sekavaa, mutta teki mieli kirjoitella taas jostain. En tiedä tän tekstin pointtia. Tai ehkä sitä ei ookkaan.